Ehdokasesittely: Tiina Wiik

Kesätunnelmia Kissyn, talon toisen määrätietoisen
 emännän, kanssa parin vuoden takaa.

Olen Tiina Wiik, 35-vuotias oululaistunut maaltamuuttaja, jolla on juuret Iissä. 

Urapoliitikot vakuuttelevat usein, kuinka he ovat politiikassa vain ajamassa yhteistä asiaa, vaikka kukaan ei heitä usko. Minun kohdallani tämä kuitenkin on totta: minulla ei koskaan ollut poliittisia kunnianhimoja, mutta huomattuani, kuinka tuhoisalle tielle päättäjät ovat sekä maamme että kaupunkimme vieneet, omatuntoni ei vain sallinut minun jättää käyttämättä kaikkia mahdollisia keinoja muuttaa tämä tilanne.

Pääsin viettämään varsin idyllisen lapsuuden Iissä: seutu oli niin turvallista, etteivät vanhemmat panikoineet, vaikka lapset myöhästyivät kotiintuloajoista, koska siihen pystyttiin luottamaan, ettei heille mitään pahaa ole tapahtunut. Toinen mummola oli naapurissa ja toinenkin pyöräilymatkan päässä, joten vanhempien ollessa töissä menin koulusta mummolaan, missä paistettiin vohveleita ja mummo opetti minulle käsitöitä ja korttipelejä. Vietin mummolassa välillä enemmän aikaa kuin kotona, kun oikein neulontahommiin innostuttiin ja samalla katsottiin ja kommentoitiin Kauniit ja Rohkeat. Naapurit tunnettiin kaikki nimeltä, tiedettiin, mitä heidän elämässään tapahtuu, ja heidän luonaan kyläiltiin.

Mummolta ja äidiltä tarttuivat eliniäksi innostus käsitöihin, askarteluun ja puutarhanhoitoon, ja joka vuosi käymme keväällä äitini kanssa kiertämässä puutarhamyymälät, ja Junes on osoittanut suurta zeniläistä kärsivällisyyttä ollessaan meille kuskina ja odotellessaan, kun emäntä ja anoppi kiertävät kuusi eri puutarhamyymälää ja käyvät tarjonnan perusteellisesti läpi.

Mitä tulee kouluelämään lapsuudessani, vaikka poliisia ja poliittista johtoa myöten väitetään, että aina ovat nuoret ryöstelleet toisiaan, ei moinen olisi tullut Iin kouluissa kenellekään mieleenkään. Sama päti yleiseen turvallisuudentunteeseen. Vasta Ouluun muutettuani koin ensi kertaa pelkoa lenkkeillessäni yksin illalla, koska lähialueilla on paljon kehitysmaalaisia, ja esim. Oulun kammottava "saksiraiskaus" tapahtui viereisessä kaupunginosassa.

Iissä ei koskaan juolahtanut mieleenkään lenkillä, että jotain voisi tapahtua, vaikka olisi pilkkopimeässä tullut viikonloppuyönä humalaisia miesjoukkoja vastaan: vaikka ne minuun ottaisivat kontaktia, eivät he kuitenkaan mitään sen kummempaa tekisi kuin vaikkapa jatkoille pyytäisivät, eikä kieltäytymisestä minulle seurauksia tulisi. Lähin asia nuorison ryöstelyä, jonka koin, oli kun pojat yläasteella piilottivat kiusanteoksi polkupyöräni mutta paljastivat kyllä piakkoin, missä se on.

Ekalauokkalaisia Haminan koulussa ihanan opettajamme Merja Männikön kanssa.
Hoksaatko, mistä Tiina löytyy?

Nuorena aikuisena olin arvoliberaali silkasta ajattelemisen puutteesta. Media ja viihdeteollisuus olivat huomaamattani minuun sen ajatuksen iskostaneet, että arvoliberaali rasisminvastustelija nyt vain pitää olla, ja kaikki muut ovat tietämättömiä juntteja. Heräämiseni tähän aivopesuun alkoi siitä, miten uskonnottomana ihmettelin sitä, kuinka monet muut ateistit pilkkasivat ja arvostelivat kristittyjä vähäisimmästäkin syystä, mutta islamista he eivät uskaltaneet sanoa mitään. Aloin nähdä, että liberaalien valtavirta on varsin kaksinaismoralistista.

Vuoden 2015 maahanmuuttoaalto oli lopullinen silmien avaaja. Olin aluksi täysin sitä mieltä, että pakolaisia tulee auttaa. Ehdotin peräti äidilleni, että menisimme vapaaehtoisiksi, mutta äitini onneksi kokeneempana ja viisaampana suhtautui nihkeästi ajatukseen.

Näin omin silmin erän "Syyrian pakolaisperheitä" Iin Kärkkäisen pihassa, kun heidän Torniosta saapuva bussinsa pysähtyi siihen. Ensin luulin heitä turistiryhmäksi, ehkä urheilujoukkueeksi, kun bussista vyöryi ulos nauravaisia pari-kolmekymppisiä miehiä, jotka ottivat selfieitä ja menivät Hesburgeriin tilaamaan ruokaa. Sitten tajusin sen: eivät nämä matkailijoita ole vaan niitä Syyrian sotalapsia. Kun näin, miten meille oli valehdeltu tilanteesta, koin melkoisen tunnemyrskyn. Suututti, että niin räikeästi valehdellaan, ja hävetti, että olin uskonut valeisiin, ja kannattanut valheisiin perustuvaa politiikkaa.

Tästä alkoi tieni kansallismielisenä aktivistina: ensin bloggaajana ja myöhemmin mm. Monokulttuuri FM -keskusteluohjelman vakiokeskustelijana. Blogikirjoituksiani voit lukea tästä, ja arki-iltaisin tulevat, ajankohtaisia aiheita käsittelevät striimimme löytyvät täältä. Monokulttuurin kautta tutustuinkin Junes Lokkaan, ja vaikka vei kuukausia, ennen kuin ensi kertaa elävässä elämässä tapasimme, huomasimme varsin nopeasti, että mehän olemme kuin luotuja toisillemme. Siitä alkoi yhteinen tiemme, joka viime kuntavaaleissa toi Junekselle valtuustopaikan. Yhdessä teemme striimejä, joissa keskustellaan ajankohtaisista aiheista, kierrämme kuvaamassa erilaisia tapahtumia, ja olen itse ollut myös Suomen Awakening-konferenssin emäntänä.

Paljon on tapahtunut muutamassa vuodessa, ja välillä pysähdyn itsekin ihmettelemään, miten kävi niin, että kun pikkupaikkakunnan tyttö aloitti blogin koettuaan, että hänellä on sanottavaa yhteiskunnasta, muutamaa vuotta myöhemmin tyttö olikin seminaareissa tunnettujen kirjailijoiden kanssa ja Youtubessa keskustelemassa juutalaisten kulttuurista presidentti Nixonin neuvonantajan kanssa.

Kun ryhtyy toimeen, vain taivas on rajana sille, mitä voi saada aikaan, ja siksi olenkin aina rohkaissut kaikkia kansallismielisiä olemaan aloitteellisia ja tekemään asiamme eteen sen, minkä he itse pystyvät, epäonnistumisia pelkäämättä.

Turun kukkavirrassa 18.8.2018 muistamassa islamistisen terrori-iskun uhreja.
Joen toisella puolella vasemmisto kunnioitti uhreja hakkaamalla rumpuja, hokemalla:
"natsit vittuun" ja pyrkimällä pahoinpitelemään hiljaisen muistokulkueen osanottajia.

Halusin kertoa tuon tiivistelmän elämäntarinastani, koska se auttaa ymmärämään, miten olen tänne ehdokkaaksi päätynyt:

Yhä useammalla lapsella ei ole mahdollisuutta sellaiseen lapsuuteen, jonka minä elin. Seksuaalirikolliset vaanivat netissä pikkulapsiakin, kaupunkien kaduilla lapsia ryöstetään ja pahoinpidellään, koulukiusaaminen on vain pahentunut, kun kouluihin on lisätty ulkomaalaista väestöä, joka ei pidä suomalaisia minkään arvoisina. Yhteisöllisyyden hajoamisen vuoksi naapureita ei tunneta eikä sukulaisiinkaan usein olla yhteydessä. 

Yltiöpäisen individualistisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat vailla luontaisia turvaverkkoja. Perhearvojen rapautumisen myötä yhä useampi lapsi kasvaa rikkonaisessa perheessä, ja näiden lasten ennuste tulevaisuuden ongelmille on selvästi huonompi kuin ydinperheissä kasvaneilla. Yhteiskunta ei tarjoa lapsille identiteettiä, juuria ja paikkaa maailmassa, kuten kansallismielinen yhteiskunta tekisi, ja tämän luonnollisia seurauksia ovat syrjäytyminen ja siihen liittyvät sosiaaliset ongelmat.

Haluan, että myös tulevaisuuden lapsilla on mahdollisuus viettää samanlainen lapsuus kuin minulla. Haluan Suomen säilyvän suomalaisten kansallisena kotina, koska jos se annetaan muiden käsiin, meillä ei ole muuta paikkaa minne mennä. Tämä maa on ollut suomalaisten heimojen koti vuosituhansien ajan, ja jokainen sukupolvi on tehnyt parhaansa sen eteen, että seuraavalla sukupolvella asiat olisivat paremmin. Nyt tätä vuosituhansien työtä romutetaan ja halveksutaan luopumalla niin Suomen suomalaisesta identiteetistä kuin niistä arvoista ja elämäntavoista, joilla suomalaiset ovat sorretuista heimokansoista sivistysvaltioksi nousseet.

Tämä ei tarkoita vain Suomen säilyttämistä suomalaisten asuinmaana, vaan myös kulttuurihistoriamme, kielemme ja Suomen ainutlaatuisen luonnon vaalimista, joka on jäänyt täysin sivurooliin ilmastotoimille. Globaali ilmasto ei muutosta huomaisi, vaikka koko Suomi päästöineen katoaisi, mutta Suomen sisällä voimme luonnon hyvinvointiin vaikuttaa.

Vaikka olen itse uskonnoton, katson kristillisen arvomaailman ja yhtenäiskulttuurin olevan olennainen osa hyvinvoivaa Suomea. Kirkon vahva asema on menneisyydessä luonut yhteishenkeä, valanut toivoa vaikeina aikoina ja pitänyt yhteisölle vahingolliset käyttäytymiset kurissa vahvojen sosiaalisten normien ansiosta. Kun kirkosta on tullut arvojen rappion ja väestönvaihdon kannattamisen tukija, Suomi on menettänyt yhden merkittävimmistä yhdistävistä tekijöistään, eikä kirkon jäsenkato siksi ole ihme: miksi kuulua kirkkoon, joka ei tarjoa mitään erityistä vaan hokee vain, että Jumala rakastaa kaikkia ja päästää muslimit valtaamaan kirkot omille palvontatilaisuuksilleen?

On kammottavaa seurata, millä halveksunnalla ja piittaamattomuudella esi-isiemme työhön suhtaudutaan. Suomi ei ole mikään alusta sosiaalisille kokeiluille, joilla voidaan tuottaa peruuttamatonta tuhoa. Suomen valtio on suomalaisten edunvalvontakoneisto, ja sellaisena sen kuuluu toimia. Samoin kaupunki on kaupunkilaistensa edunvalvoja, mutta Oulussa suuri enemmistö on jäänyt toisen luokan kansalaisiksi, kun ulkomaalaisille tarjotaan palveluita, joita suomalaiset eivät saa, kuten asuntojen välivuokrausta yksityisiltä omistajilta, ja kuntapäättäjien mielestä sukupuolineutraalien vessojen järjestäminen on kohtalonkysymys - siis asia, joka koskee äärimmäisen pientä marginaalivähemmistöä.

Päätäntävalta Oulussa kuuluu oululaisille, mutta heidän ääntään ei kuunnella heitä koskevissa asioissa. Suljettujen ovien takana tehdyt lehmänkaupat ja korruptio rehottavat, ja kaupunki pyrkii salaamaan päätöksenteosta kaiken, minkä suinkin voi lakia rikkomatta salata. Päätöksenteon on oltava läpinäkyvää ja kaupunkilaisia kuultava heitä koskevista asioista päätettäessä.

Tuhlaaminen turhamaisuushankkeisiin on lopetettava, ja kaupungin tulee keskittyä ydintehtäviinsä eli palvelujen tuottamiseen. On suoranaista halveksuntaa kaupunkilaisia kohtaan varata 20 miljoonaa euroa kulttuuripääkaupunkihankkeeseen ja suunnitella kalliita elämysareenoita samalla, kun kuntaveroastetta nostetaan, palveluista leikataan, kaupungin työntekijöitä ulkoistetaan ja palvelumaksuja nostetaan.

Oululaiset: tämä on teidän kaupunkinne, ja valtuuston työ on ajaa teidän asiaanne. Ymmärrän, että moni on menettänyt uskonsa siihen, että äänestämällä voisi vaikuttaa, mutta mikään ei koskaan muutu, jos muutosta toivovat eivät äänestä.

Laitetaan uudet tuulet puhaltamaan Ouluun yksi valtuustopaikka kerrallaan.