Ingrid Carlqvist Tieto lisää tuskaa –seminaarissa 16.3.2016

Rakkaat suomalaiset ystävät

Kiitos, että kutsuitte minut tänne.

Kuten varmaan jo tiedätte, olen tullut kertomaan Ruotsista – tai Absurdistanista, kuten nykyään rakasta kotimaatani kutsun. Mutta ennen kaikkea olen tullut varoittamaan teitä. Teidän suomalaisten on tehtävä kaikkenne estääksenne Suomea menemästä samaa tuhon tietä, jonka ruotsalaiset poliitikot valitsivat vuosia sitten ja jonka seuraukset ovat nyt nähtävissä. Teillä on vielä mahdollisuus pelastaa Suomi, mutta teidän on toimittava nyt ja kerrottava muillekin, miten huonosti asiat ovat Ruotsissa.

Vain harvat ruotsalaiset tajusivat, mitä Ruotsin eduskunnan vuonna 1975 yksimielisesti tekemään päätökseen sisältyi. Edes kaikki kansanedustajat eivät välttämättä ymmärtäneet omaa päätöstään. On hieman hankala selittää, miten ruotsalaiset poliitikot pystyivät päättämään, että Ruotsi ei enää olisi ruotsalainen valtio vaan monikulttuurinen maa. Mutta yritän parhaani.

Ensin hieman taustaa: 1960-luvulle saakka Ruotsi oli yksi maailman yhtenäisimmistä kansallisvaltioista. Älkää uskoko niitä, jotka väittävät, että Ruotsi on aina ollut maahanmuuttomaa. Se ei ole totta. 1600-luvulla Ruotsiin tulleista vallooneista puhutaan paljon, mutta heitä oli kaikkiaan vain 900 henkeä. He olivat kaivosalan ammattilaisia, jotka pian sopeutuivat ruotsalaiseen elämäntapaan. Verratkaa tätä niihin yli 160 000 turvapaikanhakijaan, jotka tulivat pelkästään viime vuonna, ja joista monilta puuttuu lukutaito ja koulutus. Jopa korkeammin koulutetuilla tulijoilla on nyt suuria vaikeuksia työllistyä, oppia ruotsia ja sopeutua yhteiskuntaan.

Maahanmuutto Ruotsiin alkoi tosissaan toisen maailmansodan jälkeen. Ruotsin kukoistava teollisuus tarvitsi työvoimaa. 1950-luvulla Ruotsi kutsui ihmisiä ulkomailta työskentelemään Ruotsiin, ja monet noudattivat kutsua. Useimmat tulivat Suomesta ja muista Pohjoismaista, mutta myös etelä-Euroopasta. Kaikki toimi hyvin: tulijoilla oli työpaikka heti valmiina, he oppivat puhumaan ruotsia ja sopeutuivat hyvin. Toisessa sukupolvessa näitä tulijoita ei oikeastaan enää erottanut kantaruotsalaisista muuten kuin sukunimen perusteella. Vain harvat tulivat Euroopan ulkopuolelta.

1960-luvun lopulla ay-liike alkoi huolestua ruotsalaisten työllisyydestä, joten 1969-1970 pidettiin tilapäinen katko maahanmuutolle.

Mutta sitten tapahtui jotakin hyvin outoa. Pakolaisten maahanmuutto alkoi 1970-luvun alussa ja ongelmia ilmaantui pian. Viranomaiset ja muut pakolaisten kanssa tekemisissä olevat huomasivat, että nämä kolmannesta maailmasta tulevat ihmiset eivät sopeutuneet Ruotsiin samalla tavalla kuin eurooppalaiset. Niinpä eduskunta päätti nimittää maahanmuuttotyöryhmän (Invandrarutredningen), joka totesi tutkimuksessaan, että Ruotsissa oli tuolloin noin puoli miljoonaa ulkomailla syntynyttä asukasta. Tämä saattaa kuulostaa paljolta, mutta useimmat noista olivat muista Pohjoismaista. Jos USA ja Kanada jätetään pois, vain 30 000 tuli Euroopan ulkopuolelta. Eli vain 0,3% Ruotsin väkiluvusta!

Nyt Euroopan ulkopuolisia on vähintään 10% väestöstä. Tarkkaa lukua on vaikea sanoa, koska Ruotsin valtio yrittää piilottaa tällaiset tiedot. Suomi on yhä yleisin taustamaa, mutta nyt toisella sijalla on Irak.

Maahanmuuttotyöryhmä tuli siihen tulokseen, että Euroopan ulkopuolelta tulevilla oli suuria vaikeuksia sopeutua Ruotsiin. Voisi luulla, että poliitikot olisivat tästä ymmärtäneet, että maahanmuutto Euroopasta ja muista länsimaista toimi hyvin, mutta että näiden ulkopuolelta tuleva maahanmuutto ei toiminut vaan vahingoitti Ruotsia.

Mutta poliitikot tekivät aivan päinvastoin. Vuonna 1975 Ruotsin eduskunta päätti, että jatkossa Ruotsi ei olisi enää ruotsalainen vaan monikulttuurinen valtio. He päättivät, että vierasta kieltä äidinkielenään puhuvien lasten tulisi keskittyä kotikielensä oppimiseen sen sijaan, että he saisivat lisää ruotsin tunteja. Maahanmuuttajia rohkaistiin säilyttämään oma kulttuurinsa sen sijaan, että he olisivat tutustuneet ruotsalaiseen kulttuuriin, arvoihin ja perinteisiin. Poliitikot päättivät, että kaikille Ruotsissa asuville kuuluivat samat sosiaalietuudet, vaikka monet maahanmuuttajat eivät ikinä olleet maksaneet kruunuakaan veroja. Kaiken huipuksi päätettiin, että ruotsalaisten pitäisi oppia hyväksymään monikulttuurinen Ruotsi ja sopeutua siihen.

Kuten sosiaalidemokraattien entinen puheenjohtaja Mona Sahlin totesi:

“Ruotsalaiset on sopeutettava uuteen Ruotsiin, sillä vanha Ruotsi ei enää tule takaisin”

Vuosina 1980 - 2013 yli 1,7 miljoonaa ihmistä sai pysyvän oleskeluluvan Ruotsissa. Nyt maahanmuuttajia on jo varmaan 2 miljoonaa. Maassa, jonka väkiluku on 9,7 miljoonaa. Ymmärrätte varmasti, mitä tämä on tehnyt maallemme. Raiskausten määrä ja muu rikollisuus on räjähtänyt käsiin, mutta valtamedia salailee rikoksia ja kertoo kansalaisille, että Ruotsi ei ole ikinä ollut niin turvallinen kuin nyt.

Minulta kysytään usein, miten me annoimme tämän tapahtua. Jos ruotsalaiset eivät halua elää monikulttuurisessa sekasorrossa, miksi me äänestimme sen puolesta?

Olen miettinyt tätä paradoksia paljon ja keksinyt kaksi vastausta:

1. Ruotsalaiset eivät tienneet vuonna 1975 tehdystä päätöksestä. Siitä ei ikinä keskusteltu, koska puolueet päättivät siitä konsensuksessa. Eivätkä asiat muuttuneet hetkessä. Muutama vuosi sitten useimmilla ruotsalaisilla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä suurkaupunkien maahanmuuttajalähiöissä tapahtuu.

2. Ruotsalaisilla on hyvin erikoinen tapa olla isänmaallisia. He ajattelevat näin: Koska me tiedämme, että Ruotsi on maailman paras maa ja kaikki kadehtivat meitä ja haluavat olla ruotsalaisia, meidän ei tarvitse heilutella lippuamme ja laulaa kansallislaulua päivittäin. Sen sijaan ruotsalaiset tuudittautuivat uskomaan, että kaikki menisi hyvin. Maahanmuuttajat tajuaisivat kohta, että ruotsalainen tapa on paras tapa, joten mitä siitä, jos heillä on hassut sukunimet. Ja voin vakuuttaa teille, että kukaan ei kuvitellutkaan, että maahanmuutto paisuisi sellaisiin mittoihin, että meistä tulee 10 vuodessa vähemmistö omassa maassamme, jos tämä jatkuu.

Viime vuosien aikana yhä useammat meistä ovat joutuneet kokemaan, mitä muslimimaahanmuutto tekee ennen niin rauhalliselle ja yhtenäiselle yhteiskunnalle. Viime vuonna Ruotsiin tuli yli 160 000 turvapaikanhakijaa, joten vastaanottokeskuksia on nykyään lähes joka kaupungissa ja kylässä. Monet ruotsalaiset ovat joutuneet kokemaan sen, että heidän tyttärensä raiskataan, heidän poikansa ryöstetään ja hakataan, ja monet meistä piilottelevat nyt lukittujen ovien ja hälytysjärjestelmien suojissa.

Ruotsalaiset ovat myös huomanneet, että he eivät saa enää vastinetta maksamilleen veroille, vaikka veroaste on maailman korkeimpia. Ruotsin koulut ovat romahtaneet OECD-maiden huipulta huonoimpien joukkoon. Sairaalapaikkoja on vähemmän kuin missään muussa Euroopan maassa.

Eläkeläiset eivät tule toimeen eläkkeidensä varassa eivätkä saa tarvitsemaansa hoitoa. Esimerkkejä Ruotsin hyvinvointivaltion alamäestä on loputtomasti.

Minne rahat sitten menevät? Sen ymmärtää tyhmempikin. Massamaahanmuuton kustannuksista ei ole virallisia lukuja, mutta Tukholman kauppakorkeakoulun apulaisprofessori Jan Tullberg kirjoitti kirjassaan Låsningen muutama vuosi sitten, että kustannukset ovat noin 25 miljardia euroa. Joka vuosi.

Tullberg tekee hyvin selväksi, että poliittikkojen usein käyttämä argumentti massamaahanmuutosta väestön ikääntymisen paikkaajana on pelkkä pyramidihuijauksen kaltainen valhe.

Malmössä ruotsalaiset ovat jo vähemmistö. Itse asuin siellä 25 vuotta, kunnes en enää kestänyt aggressiiviseksi muuttunutta ilmapiiriä, joten vuosi sitten muutin pois ennen niin ihanasta kaupungista. Yhä useammat tuttavani puhuvat Ruotsista pois muuttamisesta – ja se ei ole mikään helppo asia ruotsalaisille, jotka ovat aina uskoneet elävänsä maailman parhaassa maassa. Mutta minne he voivat mennä?

Muutama viikko sitten kävin kollegani Conradin kanssa Ahvenanmaalla nähdäksemme, olisiko se hyvä paikka monikulttuuria pakeneville ruotsalaisille. Löysimme sieltä yhteiskunnan, joka muistutti 20-30 vuoden takaista Ruotsia. Kaikki sanoivat, että parasta Ahvenanmaalla on turvallisuus. Mutta kauhuksemme tajusimme, että Ahvenanmaakin on matkalla kohti ruotsalaismallista tuhoa. Poliitikot haluavat avata sinnekin vastaanottokeskuksia ja olla yhtä ”humanitaarisia” kuin ruotsalaiset.

Pyydän: älkää antako heidän tehdä sitä! Ahvenanmaa on niitä harvoja paikkoja Ruotsin ulkopuolella, missä kaikki puhuvat ruotsia, joten me saatamme tulla sinne hyvinkin pian – pakolaisina.

Ei ole helppoa saada ihmisiä ymmärtämään, miten nopeasti he voivat menettää maansa. He ymmärtävät vasta, kun ovat kokeneet sen itse. Ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Itse olen yrittänyt kertoa ruotsalaisille massamaahanmuuton ja islamisaation kauhistuttavista seurauksista jo useiden vuosien ajan. Siitä hyvästä minua on haukuttu rasistiksi, muukalaisvihamieliseksi ja islamofobiksi jne. Jouduin myös jättämään urani valtamediassa voidakseni kertoa totuuden.

Olen näyttänyt ihmisille tilastoja ja numeroita, mutta he eivät ole halunneet kuunnella. Useimmat ihmiset eivät halua tietää pahoista asioista, he haluavat vain elää elämäänsä ja teeskennellä, että kaikki on hyvin. Siksi olen tullut siihen tulokseen, että meidänkin pitää alkaa puhua tunteista, kuten vasemmistoliberaalit ovat aina tehneet.

Mutta ei niistä valheellisista tunteita, kuten ”rakkaudesta koko maailmaa kohtaan” tai syyllisyyden tunteesta, koska ihosi on valkoinen ja olet syntynyt Euroopassa. Nämä ovat niitä valheellisia tunteita, joita vasemmistolaiset haluavat sinun kantavan, jotta he voisivat viedä sinulta maasi sinun velloessasi syyllisyyden tunteessa.

Me, jotka vastustamme massamaahanmuuttoa ja islamisaatiota, puhumme harvoin tunteista. Me puhumme rikostilastoista, maahanmuuton kustannuksista, asuntopulasta tai kouluihin, terveydenhoitoon ja vanhustenhoitoon kohdistuvista leikkauksista.

Kaikki nämä asiat ovat tietenkin tärkeitä, mutta tilastot eivät ole yhtä vaikuttavia kuin tunteet. Luulen, että tämän takia me emme hyvistä yrityksistämme huolimatta ole vielä tavoittaneet suurten joukkojen huomiota. Ihmiset tykkäävät tunteista enemmän kuin tilastoista ja rahasta, koska sellaisia ihmiset ovat.

Niinpä haluaisin teidän miettivän, miltä teistä tuntuu elää Pohjoismaissa näinä aikoina. Miltä tuntuu nähdä omassa maassanne kaapuun tai hijabiin tai niqabiin pukeutuneita ihmisiä? Miltä tuntuu, kun nämä ihmiset katsovat teitä täynnä inhoa ja ylemmyyttä, vakuuttuneina siitä, että vielä jonakin päivänä he ottavat vallan ja pakottavat teidät joko kääntymään islamiin, elämään kolmannen luokankansalaisena – dhimminä – tai kuolemaan?

Miltä tuntuu nähdä oma äitisi tai isäsi vaipuvan köyhyyteen, koska eläkkeitä leikataan joka vuosi? Miltä tuntuu nähdä oman lapsesi epäonnistuvan koulussa, koska koulussa vallitsee kaaos, jossa älykkäimmänkin lapsen on vaikea opiskella? Miltä tuntuu ajatella lastesi ja lapsenlastesi kohtaloa maailmassa, jossa ei enää ole demokratiaa, sananvapautta ja kaikki muita menneiden sukupolvien meille perinnöksi jättämiä hyviä asioita?

Minäpä kerron miltä minusta tuntuu: minusta tuntuu kuin olisin pakkoavioliitossa. Vanhempani (hallitus) ovat pakottaneet minut elämään sellaisen miehen (massamaahanmuutto) kanssa, joka kohtelee minua huonosti, lyö minua ja raiskaa minut, ja jos minä valitan tästä asiasta, minua haukutaan rasistiksi. Minulle sanotaan, että minulla oli aikaisemmin liian hyvä elämä, parempi kuin ansaitsin, joten nyt minun on annettava vähempiosaisille – ja tehtävä se hymyillen.

Rakkaat ystävät, minä en halua enää olla tässä pakkoavioliitossa!

Minä haluan eron väkivaltaisesta aviomiehestäni. Minä haluan mennä uimahalliin ilman että minun tarvitsee pelätä kourivia miehiä, joiden mielestä bikiniasuinen nainen on vapaata riistaa. Minä haluan tuntea oloni jälleen turvalliseksi kotikaupunkini kaduilla. Minä haluan sairaalojen ja koulujen olevan jälleen hyviä ja minä haluan vanhempieni pärjäävän eläkkeillään.

Minä haluan elää vapaata ja onnellista elämää maassa, johon synnyin, yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka rakastavat tätä maata ja haluavat suojella sitä. Näiden ihmisten ei välttämättä tarvitse olla tässä maassa syntyneitä eikä heidän tarvitse olla vaaleita ja sinisilmäisiä, mutta heidän on rakastettava minun maatani ja oltava valmiita uhraamaan kaikkensa sen eteen. Minä haluan tuntea oloni turvalliseksi. Haluan luottaa siihen, että naapurini suojelevat minua ja että maanmieheni ovat valmiita lähtemään vaikka sotaan suojellakseen meitä kalifaatilta.

Minun maani on Ruotsi ja teidän maanne on Suomi. Mutta se mitä olen sanonut pätee kaikkiin Euroopan maihin. Ennen kuin kierot poliitikot päättivät romuttaa Euroopan kansallisvaltiot, Euroopassa vallitsi aito ja kukoistava monikulttuurisuus. Meillä oli ranskalainen, englantilainen, saksalainen, puolalainen, suomalainen, ruotsalainen jne. kulttuuri. Jos me emme pysäytä massamaahanmuuttoa hyvin pian, meille ei jää enää minkäänlaista kulttuuria. Silloin meillä on vain islam eikä mitään muuta. Ja se ei tuntuisi hyvältä.

Joten alkakaa puhua tunteistanne. Puhukaa ystävillenne, naapureillenne ja työkavereillenne siitä, miten surullisia olette, miten huolissanne olette lastenne tulevaisuudesta ja miten peloissanne olette ajatellessanne Euroopan islamisoitumista. Minusta tuntuu, että moni heistä kuuntelee ja on samaa mieltä. Eräänä päivänä hekin ehkä sanovat saman minkä me sanomme nyt: Minä haluan maani takaisin!